Onko erityisherkkyys syy joutua narsistin uhriksi?

Otsikon kysymys on yleinen ja tärkeä kysymys narsistin lihamyllyn läpikäyneelle erityisherkälle – mutta samaan aikaan se on myös harmillisen asenteellinen kysymys. Se paljastaa ainakin kolme surullisen virheellistä oletusta.


Ensinnäkin mielestäni kysymyksestä huokuu ajatus, että erityisherkkyys tekisi ihmisestä jollain tapaa reppanan, jo lähtökohtaisesti uhrityypin. Aivan kuin erityisherkkyys olisi vaurio, joka altistaisi narsistin kaltaiselle pahoinpitelijälle. Koska erityisherkkyys on ihmisen synnynnäinen ominaisuus, merkitseekö tämä sitä, ettei erityisherkällä ole mitään aseita vastustaa narsistia? Asiat vain tapahtuvat erityisherkälle? Voiko enempää väärin ajatella..


"Ensin tunsin helpotusta saadessani ’ulkopuolisuudelleni’ selityksen, mutta jo seuraavassa hetkessä kurkkuani kuristi kummallinen tulkinta: ajattelin olevani erityisherkkyyteni(kin) vuoksi syyllinen elämäni tragedioihin."


Tunnistan tästä erheellisestä ajatuksesta itseni vielä jokin aika sitten, kun vasta aikuisiässä, vuosia narsistisen parisuhteen jälkeen, heräsin Janna Satrin ’Sisäinen lepatus’ -kirjan myötä ymmärtämään, että olen erityisherkkä. Ensin tunsin helpotusta saadessani ’ulkopuolisuudelleni’ selityksen, mutta jo seuraavassa hetkessä kurkkuani kuristi kummallinen tulkinta: ajattelin olevani erityisherkkyyteni(kin) vuoksi syyllinen elämäni tragedioihin. Muistan selittäneeni läheisillenikin, että erityisherkkyys minussa on ’aivojen error’! Tämä johtopäätös ei suinkaan kummunnut Satrin kirjasta, vaan omasta taipumuksestani syyllistää itseäni liiaksikin kaikesta, joten käänsin tämänkin asian itseäni vastaan. Tällä tavoin alkuun niin vapauttava tieto erityisherkkyydestäni olikin muuttunut häpeäksi – minusta huokui ”anteeksi, että olen tällainen!” -mentaliteetti.


Toipuminen narsistin käsittelystä hidastui, koska jumituin ajattelemaan, että muun muassa erityisherkkyys teki minusta idiootin, herkkäuskoisen ja naiivin. Olin jotenkin vakuuttunut, että erityisherkkyyteni vuoksi olin narsistimagneetti, sillä tunnistin tuossa vaiheessa, että olin vuosikymmenien aikana useassakin asiayhteydessä kärsinyt narsistien käsissä.


HSP Suomi -yhdistyksen kokemusasiantuntijakoulutuksessa valaistuin asiassa. Kuin suomut olisivat pudonneet silmiltäni, kun sisäistin erityisherkkyyden todellisen anatomian. Ymmärsin vasta tuolloin, että erityisherkkyys on mahdollisuuksien ominaisuus, joka merkitsee muun muassa kykyä havaita ympäristön ja ihmissuhteiden tapahtumia nopeasti ja analysoida elämää monesta näkökulmasta, muodostaa tällä tavoin hankitusta tiedosta uusia ajatuskokonaisuuksia sekä lähtökohtaista taipumusta punnita oikeaa ja väärää plus optiota empatiaan ja tilannetajuun. Kaiken kruunaa aistiyliherkkyys, joka valitettavasti usein katsotaan vain stressaavaksi ominaisuudeksi, vaikka oikein suitsittuna eli lepomahdollisuuksia varjelemalla se on yksi merkittävä tekijä siinä, että itselläni on juuri mainitut kyvyt.



Tätä tietoa vasten hämmästelin, kuinka väärin olinkaan voinut ominaisuudestani ajatella – kuinka tällaisia vivahteita ja optioita voisi millään tapaa tulkita ’syyksi joutua narsistin uhriksi’! Selitys itselleni kuulumattomaan syyllisyyteen, alamittaisuuteen ja häpeään täytyi siis olla aivan joku muu!


"...häpeä pohjautui väärään uskomukseen itsestäni; olin lapsuuden kokemusten myötä saanut taakakseni luulon, että en ole rakastettava, minut voi helposti oikein luvan kanssa hylätä. Tämä oli tehnyt minusta ulkoapäin ohjautuvan."


..mistä päästäänkin toiseen epäsopivaan ajatukseen, jonka otsikon kysymys sisältää: syy. Tämä sana kielii näkemyksestä, että narsistin uhri olisi itse syyllinen siihen, että narsisti pahoinpiteli häntä. Narsistin uhrille on hyvin tyypillistä nimitellä itseään ääliöksi ja säälittäväksi sekä syyllistää itseään siitä, ettei esimerkiksi parisuhteessa ollut tullut havainneeksi varoituslippuja ajoissa eikä lähteneeksi suhteesta paljon aikaisemmin – ”sitä sain, mitä tilasin, itsepähän suhteeseen menin ja jäin!”.


Olen löytänyt alkulähteen tälle itsellenikin tutulle syyllisyyden tunteelle: häpeä. Tämä on peruja jo omasta lapsuudestani, se on saanut vahvistusta vuosien varrella, ja narsistin vaikutuspiirissä se eskaloitui pudottaen aikaisemmin niin sisukkaan naisen polvilleen.


Terapian, vertaistuen ja tiedon avulla olen tunnistanut, että häpeä pohjautui väärään uskomukseen itsestäni; olin lapsuuden kokemusten myötä saanut taakakseni luulon, että en ole rakastettava, minut voi helposti oikein luvan kanssa hylätä. Tämä oli tehnyt minusta ulkoapäin ohjautuvan.


Etsin ulkoapäin saamaani lapsuudentraumaan eli väärään uskomukseen vastausta ulkoapäin. Tämän vuoksi narsistin tarjoama, illuusioon perustuva tunne siitä, että tämän kyseisen ihmisen kanssa voin kokea olevani rakastettava, kutkutteli vaurioitunutta sisäistä lastani. Kuvittelin, että tämä mies haluaa sitoutua minuun – vakuuttelihan hän, että olen mielenkiintoinen ja merkityksellinen. Luulin, että olin kohdannut sielunkumppanin, jonka kanssa tulin nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Oletin eheytyneeni.



Tällä episodilla ei siis ole mitään tekemistä sen kanssa, että olen erityisherkkä. Traumani ei niin ikään ole myöskään minun syyni, vaan minulle aiheutettu. Traumasta johtuen sisäinen äitini ei ollut koskaan osannut rakastaa sisäistä lastani, jonka vuoksi painolastinani oli tarpeeton syyllisyys ja hain lohtua toisen sylistä, ulkopuoleltani.


"Silti kyse ei ole passiivisuudesta, sillä olenhan tehnyt valintani aktiivisesti. Olkoonkin, että vaikutin taustalla on ollut vaurio minäkuvassani, silti olen itse ollut aktiivinen. Tämä ei ole yhtä kuin ’minun syyni’, vaan selitys..."


Pureskellaan vielä kolmantena tämä ’joutua’-sanavalinta. Näkemykseni mukaan se viittaisi siihen, että olen elämässäni pelkkä matkustaja ja ruorissa on aina joku muu kuin minä itse – ja vieläpä niin, että olen pakotettu kulkemaan muiden viitoittamaa tietä, minä vain joudun tilanteisiin.


Toki ymmärrän, mistä ’joutua’ juontuu. Itse olen kokenut, että elämääni on varjostanut jonkinlainen kirous, koska olen tehnyt runsain mitoin itselleni vahingollisia valintoja parisuhdekuvioissa, ystäväpiirissä ja työelämässä. Olen toistanut samoja kaavoja aivan kuin en paremmasta tietäisi. Nyt tiedän: lapsuuden trauma eli väärä uskomus itsestäni, että olen kelpaamaton rakastettavaksi ja minut voi siksi hylätä mielivaltaisesti, oli tuo kirous. Tällainen tiedostamattomissa kulkenut tulkinta on auttamattomasti ohjannut elämääni.


Silti kyse ei ole passiivisuudesta, sillä olenhan tehnyt valintani aktiivisesti. Olkoonkin, että vaikutin taustalla on ollut vaurio minäkuvassani, silti olen itse ollut aktiivinen. Tämä ei ole yhtä kuin ’minun syyni’, vaan selitys elämääni rikkoneille hudeilleni.


Ensin tämä löytö masensi, lilluin jälleen häpeässä, kunnes käsitin, että samalla tavoin kuin olin aktiivisesti toiminut minuuttani tuhoavasti, voin aktiivisesti tehdä korjausliikkeenkin! Vertaistuen ja tiedon hankinnan lisäksi tämä on merkinnyt ns. varjotyötä eli psykoterapiaa, jossa olen uskaltanut mennä epämukavuusalueelle eli sisimpäni varjoihin noutamaan päivänvaloon alkuperäisen traumani eli sen väärän uskomuksen. Kun sisäinen äitini on vihdoinkin osannut sanoa sisäiselle lapselleni: ”Rakastan sinua!”, on ollut mahdollista syrjäyttää väärä uskomus. Olen löytänyt itsestäni sen lapsen, joka minun alun perinkin piti olla: rakastettu, rakastettava. Minusta on tullut sisältäpäin ohjautuva.


Näin ollen olen saanut myös vapautettua erityisherkkyyteni irti narsistitragediani aiheuttajayhtälöstä täysin, jonka myötä rukkaan otsikon kysymyksen uudelleen:

”Onko trauma eli väärä uskomus itsestäni

vaikutin siihen, että valitsin narsistin?”



***

Kirsi Toinintytär on toimittaja, HSP-kokemusasiantuntija, narsismiteeman asiantuntija sekä vloggaaja/bloggaaja. Hänen Youtube-kanavansa & Facebook-sivustonsa löytyvät otsikolla ’Narsisti vs. Minä’. Oheisen blogin aihetta käsittelee myös kanavan video "Altistaako erityisherkkyys (HSP) minut narsistin uhriksi?" Kuvat: Pexels

Uusimmat
Etsi asiasanoilla