HÄPEÄ - herkälle häpeällisempää?

Halusin kirjoittaa aiheesta jo vuosia sitten, mutta silloin se oli minulle liian vaikeaa. Se nostatti vain lisää häpeää, jota en kestänyt. Minun piti ensin tulla sujuiksi herkkyyteni ja syvän tunteellisuuteni kanssa. Vuosien aikana häpeästä onkin kertynyt paljon ajatuksia herkkään mieleen.

Häpeä ja syyllisyys

Häpeä on tunne, joka tuntuu voimakkaasti kehossa, mutta tukahdutettunakin saa ihmisen toimimaan vahingollisesti. Häpeä on sukua syyllisyydelle, mutta häpeä kohdistuu itseen, ei pelkästään omiin tekoihin. Syyllisyys ilman häpeää saa yleensä toimimaan ja muuttamaan käytöstään, mutta saattaa yhdessä häpeän kanssa lamauttaa. Häpeästä ja syyllisyydestä seksuaalisen väkivallan yhteydessä on kirjoitettu tässä nettiartikkelissa.

Narsisti ei kykene tuntemaan häpeää, vaan projisoi sen muihin. Myötähäpeä voi tuottaa myös häpeää. Häpeä voi lamauttaa täysin, ja uskon, että se on yksi eniten psykosomaattisia oireita aiheuttavista tunteista. Häpeää voi olla kasaantuneena muiden tunteiden kuten vihan, ahdistuksen, surun ja pelon alle ja sekaan.

Herkän häpeä

Herkkä häpeää ehkä vielä paljon enemmän kuin vähemmän herkkä: Erityisherkkä ihminen saattaa miettiä vielä vuosikymmenien kuluttua jotain yksittäistä hetkeä, joka on jäänyt häntä vaivaamaan, ja hän voi tuntea siitä edelleen häpeää. Asioiden yliajattelukin voi hävettää. Ja etenkin oma ”yliherkkyys”.

Toisaalta herkkä saattaa osata kanssaeläjiään paremmin tunnistaa omia ja muiden tunteita, ja eritellä ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Se auttaa häpeän käsittelemisessä. Monet herkät terapoivat itseään vuosia ennen kuin menevät juttelemaan kenellekään ulkopuoliselle. Ainakin omalla kohdalla se johtui tavasta, jonka omaksuin jo lapsena lukemalla psykologisia ja elämäkerrallisia tekstejä ja pohtimalla asiat yli ja ympäri. Vasta kun tunteeni olivat täysin tukossa ja solmussa, myönsin, etten enää pärjännyt yksin.

Traumaattinen häpeä

Kun aloitin vuonna 2007 kolmivuotisen psykoterapian, en tiennyt mitä eroa on häpeällä ja syyllisyydellä. Sen oppiminen oli kaiken perusta. Terapiassa opin myös, että yleistynyttä ahdistuneisuutta tuottanut häpeä voi johtua jo vauvaiän fyysisestä tai henkisestä hylkäämisestä. Tutkijoiden suhteellisen vanha teoria on, että vauva ikään kuin kääntää kasvonsa pois ja kääntyy sisäänpäin, kun hänen tarpeisiinsa ei vastata. Ja eihän siitä ole kauaakaan, kun huudattaminen oli vielä täysin normaali kasvatustapa (ja monissa maissa, kuten Suomessakin joissain perheissä se on sitä edelleen).

Tämä vauva-ajan reaktio sitten tuntuukin toistuvan yhä vain monien lasten, nuorten ja aikuisten kohdalla. Miksi suomalaiset ovat niin sisäänpäin kääntynyttä kansaa? Voisiko sillä olla mitään tekemistä häpeäkulttuurimme kanssa? Poikkeaako häpeäkulttuurimme muista maista ja miten? Ainakin täällä on koettu häpeälliseksi kehua itseään tai nauttia elämästään liian avoimesti. Missä menee raja kehuskelun ja vilpittömän elämänilon välillä? Hyvien piirteiden, kuten vaatimattomuuden kääntöpuoli voi olla kohtuuttoman vaativa häpeäkulttuuri.

Ainakin kehitys asioiden käsittelemisessä täällä pohjolassa on nopeaa, kun katsoo yhtään historiaa taaksepäin. Minun sukupolveni tekee sota-ajan eurooppalaisilta lykkääntynyttä henkistä työtä. Se vaatii herkkyyttä ja rehellisyyttä itselle ja lähihistorialle.

Henkilökohtainen häpeäni

Olen lähestynyt ilmiötä nimeltä häpeä koko elämäni. Lapsuuteni vietin enemmän ja vähemmän sen äärellä, koska minulle oli tehty hirvittäviä asioita ja opetettu häpeämään itseäni, koska olin muka ne ansainnut. Pahinta väkivaltaa ei ikinä myönnetty todeksi, se vaiettiin ja siitä jopa syyllistettiin. Ilman häpeällä kasvatustakin lapset usein oppivat häpeämään huonoja olojaan, ikään kuin ne olisivat jollain tavalla heidän syytään. Nuoruudessani aloin paeta häpeää vimmalla mm. humalahakuiseen juomiseen. Siten sain aikaan sisälleni lisää ja lisää häpeää.

Aikuisena ymmärsin, miksi olin käyttäytynyt niin kuin olin käyttäytynyt. Häpeästä ei lapsuudessani koskaan puhuttu, kuten ei tunteista juuri muutenkaan, niitä ei selitetty auki. Terapian myötä koin sisäisen pakon katkaista välit vanhempiini niin kauaksi aikaa, että napanuora oli katki ja vuorovaikutuksemme ei enää tuottaisi minulle lisää häpeää. Siinä meni kuusi vuotta.

Nykyään onneksi kasvatusneuvojat, kasvatuksesta kirjoittavat psykologit ja muut asiantuntijat herättävät julkisuudessa paljon keskustelua tunnesäätelystä, tunteiden nimeämisestä ja tunnekasvatuksen tärkeydestä. Oppi menee silti hitaasti käytäntöön, eikä vielä nykyäänkään lastenneuvolan psykologi, saati alakoulun tunnetyöskentelyryhmän opetusmateriaali osaa nimetä häpeää tunteeksi, tai kertoa lapsille siitä. Olenkin ottanut asiakseni keskustella lapseni kanssa kaikista tunteista ja opettaa häntä puhumaan myös häpeästä. Helppoa se ei ole, etenkään kun joutuu toimimaan yksin.

Vähemmistöjen ja kohtaamattomien häpeä

Häpeästä kuitenkin puhutaan yhä enemmän. Minun ponnistuslautani tälle avautumiselle oli ystäväni blogikirjoitus siitä, kuinka vammaisen lapsen saaminen on hävettänyt häntä.

Luin myös somessa juuri toisesta bloggariäidistä, joka kokee syyllisyyttä siitä, kun on tehnyt kaksi lasta, vaikka hänellä oli tiedossaan perinnöllinen geenivirhe, joka saa hänet halvaantumaan välillä. Mutta kuten hän lausui, ”mikä hän olisi päättämään kuka saa syntyä ja kuka ei?”.

Olen itse ollut välillä tiiviisti tekemisissä erään naisen ja hänen kehitysvammaisen tyttärensä kanssa. Uskon, ettei juuri keneenkään projisoida niin paljon häpeää ja syyllisyyttä, kuin vammaisiin, sairaseläkeläisiin, osatyökykyisiin ja muihin vähemmistöihin, jotka joutuvat alistumaan yhteiskunnan armoille. Myös kulttuurikeskus Loukon bloggari Kuisma Eskola kirjoittaa aiheesta.

Valtavan suuren osan omasta häpeästäni aiheuttaa länsimainen suorittamiskulttuuri ja nk. ”alisuoriutumisen” ajatus. Huh, inhoan tuota sanaa. Suomen mielenterveysseura on samoilla linjoilla kanssani perätessään kilpailuyhteiskunnan vastuuta blogissaan.

Aikuisten kollektiivinen häpeä

Yllättävää on ollut huomata, kuinka suuri osa aikuisten ihmisten oudosta tai ikävästä käytöksestä ei suinkaan johdu itsekkyydestä tai sisäsyntyisestä pahuudesta, vaan häpeästä. Toisten syyttely tai hyökkäily ilman näkyvää syytä, vihateot, asioiden kieltäminen, kaikki narsistinen käytös ja defenssit johtuvat hyvin usein pohjimmiltaan häpeän tunteesta: joko siitä, ettei sitä tunnista, tai siitä, ettei sitä kykene kohtaamaan. Häpeän päälle on tällöin jo kasaantunut roimasti muita tunteita.

Poikkeusaikoina (kuten normaalistikin) häpeää saattaa tuottaa oma yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne, mutta toisaalta tarve tehdä omia päätöksiä, mennä vaikkapa tapaamaan lapsenlapsia tai ystäviä kielloista huolimatta. Kaikesta voi joutua maalitauluksi. Some-maailmassa ihmisiä häpäistään enemmän kuin reaalimaailmassa. Lasten nettikiusaaminen on sellaisissa sfääreissä, joita en uskalla edes ajatella. Ja lapset kokevat valtavasti väärää häpeää.

Onneksi monenlaiset ihmiset kertovat nykyään julkisesti omasta häpeästään. Alkuvuodesta salibandyn liigapelaaja Olli Taskinen kertoi häpeästään Helsingin Sanomissa (artikkelin lukeminen vaatii kirjautumisen). Maiju Palin, arpiaan isänsä murhayrityksen uhrina hävennyt bloggari on hänkin kirjoittanut hiljattain aiheesta astron sivuilla.

Esimerkki häpeästä

Koulumaailmassa koin jatkuvasti häpeää. Toisten lasten kommentit, vähemmän pätevän kasvattajan tokaisut, omat rumat vaatteet, hiukset ja rillit… lista on loputon.

Yksi muisto omaan herkkyyteeni ja epävarmuuteeni kohdistuneesta häpeäntunteesta on sellainen, jossa yläasteella pari koulukaveria juoksivat ohitseni portaissa huutaen ajattelematta korvaani. Säikähdin heitä ja katsoin heihin vihaisena, jolloin sain tämän suuntaisen kommentin: ”Mikä säkin luulet olevasi, mitä pahaa me ollaan sulle tehty, häh?” Ja tytöt juoksivat nauraen tai niskojaan nakellen pois. Häpesin silloin itseäni enemmän kuin mitään. Miksi en voi olla yhtä iloinen, jaksava, rohkea…? Miksi olen nytkin yksin? Miksi säikähdän kovia ääniä? Miksi en uskaltanut huutaa heidän peräänsä, etten tarkoittanut pahaa, mutta he huusivat korvaani ja säikähdin? Miksi en saa suutani auki yllättävissä tilanteissa?

Voi kuinka monta konfliktia voitaisikaan estää, jos ihmiset tunnistaisivat oman häpeänsä ja uskaltaisivat kohdata sen! Aikuiset osaisivat auttaa lapsia, eivätkä mitätöisi heidän tunteitaan ja kokemuksiaan. Esimiehet eivät rikkoisi toisia jo häpeästä rikkinäisiä aikuisia työpaikoillaan. Rehtorit eivät ottaisi lapsia tai vanhempia silmätikukseen, kun osaisivat kohdata virheensä. Ihmisjoukot eivät hurahtaisi ääriajatteluun, kun näkisivät ja tuntisivat tunteensa ja tietäisivät miten niiden kanssa toimia. Ystävät eivät puolustautuisi haukkumalla selän takana tai hyökkäämällä toisen viatonta lausetta vastaan yrittäen projisoida häpeänsä pois, kun ymmärtäisivät, että ”nyt minussa heräsi jokin lapsuudesta juontuva, kehonmuistissa uinunut tunne, jonka todellinen syy minun pitäisi nyt selvittää, ennen kuin syytän ystävääni”.

Häpeän kanssa sinuiksi

Herkille ihmisille kuvailemani välitunnin kaltaiset tilanteet ovat usein arkipäivää. Itse elämyshakuisena erityisherkkänä päädyin kouluttamaan itseäni yhä rohkeammaksi, koska pohjimmiltani olen riehakas, lapsenomainen luonne. Hakeuduin monenmoisiin terapeuttisiin ryhmiin, kirjoitin, tanssin ja näyttelin. Myös introvertimmat herkät ihmiset hyötyvät ryhmätyöskentelystä, kunhan ryhmän jäsenet kunnioittavat toistensa erilaisuutta ja ryhmässä on luottamuksellinen tunnelma. Ja tässäkin asiassa tunnelman luo ohjaava taho.

Lapsuuden häpeän käsittelyyn tarvitsin terapiaa ja vertaistukea, yksin en olisi siinä onnistunut. Keho kuitenkin muistaa ajat ennen kuin opin tunnistamaan ja käsittelemään tunteitani. Tunteen torjuminen merkitsi keholle sitä, että ajatus tai tunne oli niin totaalisen paha ja saastunut, ettei sitä saanut ajatella tai tuntea. Yksi tärkeä askel oli sanoa ääneen edes yhdelle luotettavalle ihmiselle syvimmät häpeää aiheuttaneet ajatukset ja asiat. Terapeutti oli siihen hyvä kohde.

Olen onnistunut itseni muokkaamisessa jonkin verran, mutta yhä vain säikähtelen kovia ääniä ja yllättävissä tilanteissa kehonmuistista hyppää usein vieläkin esiin vanha tuttu häpeäntunne. Tänä päivänä minulle tuottaa häpeää oman lapseni kasvatusasiat, taistelu oman jaksamiseni kanssa (joka liittyy vahvasti herkkyyteeni ja erilaisuudenkokemukseeni), omat normeista poikkeavat tavat ja olotilat, ja levontarpeeni määrä.

Nykyään kuitenkin yleensä tunnistan häpeäntunteeni, pitkin hampain hyväksyn sen ja annan sen mennä sitten kun se on siihen valmis. En anna sen estää minua toimimasta tai olemasta ystävällinen. En anna sen estää minua puhumasta tai kirjoittamasta. Teen paljon asioita yleisen hyvän eteen, ja kirjoitan paljon asioistani julkisesti. Välillä häpeän itseäni - miksi minun täytyy taas panna itseni likoon. Pelkään iskua silloin, kun olen heikoimmillani, koska en ole mikään tasaisen rautainen supernainen. Mutta se on minun tieni, ja hyväksyn sen.

Vertaistukea ja apua

Yksi paljon häpeää vapauttanut teko oli julkaista esikoiskirjani Herkän Ihon Alle, jossa minä monien muiden herkkien ohella kerroin elämäntarinani, joka pakottaa edelleen kohtaamaan häpeän tunteita. Häpeän mm. e-kirjan hiomattomuutta, vaikka hioin sitä kustannustoimittajan kanssa pitkään ja hartaasti. Uusi, hiotumpi versio onkin tänä keväänä painettu paperikirjaksi.

Häpeän ja tunteiden käsittelyyn on onneksi kirjallisuuden lisäksi tarjolla monenlaisia työkaluja ja kursseja. Jopa sinkuille on erikseen aiheesta ohjeita Väestöliiton sivuilla. Kaisa Peltolan Häpeän Alkemia –kurssit ja Jari Koposen vihatyökoulutukset ovat olleet todella suosittuja.

---

Haastan täten jokaisen, joka sisällään kokee pistoksen, kirjoittamaan, säveltämään, maalaamaan, näyttelemään, tanssimaan tai laulamaan ulos itsestään kaiken aiheesta HÄPEÄ! 😊

Ronja-Ilona Junkkari on esikoiskirjailija ja bloggaaja. Hänen kuulumisiaan ja blogikirjoituksiaan voi lukea osoitteessa www.ronjamedia.fi.