Vieraskynä: Jos elämäni olisikin ollut siinä?

Vuodenvaihteessa 2016/2017 jouduin ensimmäisen kerran 50-vuotisen elämäni aikana sairaalahoitoon vakavan tulehduksen vuoksi. Sairaalareissu kestikin sitten saman tien yhtäjaksoisesti kolme viikkoa, josta puolet tehohoidossa. Tuona aikana minulle tehtiin useita leikkauksia ja sain muita hoitoja kahdessa eri keskussairaalassa. Kriittisimmässä vaiheessa omaisilleni kerrottiin selviytymiseni olevan epävarmaa. Itse en tiennyt tilanteen vakavuudesta siinä vaiheessa mitään, koska minut pidettiin yhtä mittaa viikon verran nukutuksessa.

Hyvä perusterveydentilani ja kohtuullisen hyvä fyysinen kuntoni yhdessä huippuluokan sairaanhoidon kanssa saivat kuitenkin tulehduksen lopulta talttumaan, ja vastoin todennäköisyyksiä selvisin sairastumisestani ilman minkäänlaisia fyysisiä tai psyykkisiä vaurioita. Nyt tapahtuneesta muistuttavat enää lukuisat leikkausarvet, joiden kosmeettinenkin haitta on ikäiselläni miehellä lähinnä nimellinen.

Olen ollut kolmisen vuotta tietoinen omasta erityisherkkyydestäni. Sairaala on ympäristönä HSP:lle varsin haastava. Seuraavassa siitä lisää, samoin kuin omia mietteitäni vakavan sairastumisen ja siitä selviämisen vaikutuksista nimenomaan erityisherkän näkökulmasta.

ELÄMÄÄ SAIRAALASSA

Sairaala on paikka, joka on tulvillaan erilaisia aistiärsykkeitä, joihin ei itse voi mitenkään vaikuttaa, ja jotka ovat omiaan kuormittamaan erityisherkkää persoonaa. Vuodepotilaana sairaalassa joutuu luopumaan lähes kaikesta yksityisyydestään, ja se on monelle ei-erityisherkällekin vaikeaa. Itse koin sairaalaympäristön kuormittavuuden aluksi jopa toipumistani haittaavana.

Tilannetta voi kuitenkin jonkin verran helpottaa tekemällä itselleen ”omaa tilaa”, ja suojautumalla ärsykkeiltä. Sairaalasänky tuntui enemmän omalta tilalta, kun sinne sai omia kirjoja luettavaksi, oman tietokoneen ja tabletin, vaikkei niitä paljoa jaksanut aina käyttääkään. Omat kuulokkeeni olivat erityisen tärkeät, niiden avulla oli mahdollista eristäytyä ympäristön äänistä, ja toisaalta uppoutumalla musiikin kuuntelemiseen, sain rauhaa oman tilanteeni miettimiseltä. Sairaalassa maatessani mietin monesti, että HSP on kuin lapsi, jolle oman pehmolelun mukana olo tuo turvaa ja rauhaa. Tabletista ja kuulokkeista oli sekin etu, että saatoin katsella TV:stä ohjelmia joita itse halusin, eikä tarvinnut ottaa osaa huoneen muiden potilaiden TV-kanavavalintoihin.

Omaan eritysherkkyyteeni kuuluu myös se, että helposti koen olevani vaivaksi, ja mieluummin koitan pärjätä kaikessa yksin. Erityisen hankala tilanne oli palattuani tehohoidosta vuodeosastolle, jolloin heikon kuntoni vuoksi tarvitsin apua kaikessa, wc-käynneistä alkaen. Monesti minun oli hoitajaa kutsuessani muistutettava itselleni heidän tekevän sitä työkseen ja että minulla on oikeus turvautua heidän apuunsa.

UUSI ELÄMÄ

Vakavasta sairaudesta toipuminen on sekä fyysinen, että psyykkinen prosessi. Itse koin oman toipumiseni niin, että fyysisesti kaikki tapahtui omaan tahtiinsa ja lähes automaattisesti; sen jälkeen, kun tulehdus oli voitettu, keho elpyi entisiin voimiinsa kutakuinkin normaalia elämää eläen ja rasitusta pikkuhiljaa lisäten.

Mutta psyykkisen toipumisen prosessi on sellainen, jossa kaltaiseni HSP ei välttämättä pärjää omin avuin, vaan saattaa muitakin enemmän tarvita tukea ja apua. Erityisesti silloin kun sairastuminen on ollut henkeä uhkaava, kuten omassa tapauksessani oli. Oman tunnemaailmani suhteen en huolestunut toipumisaikanani siitä, miten itku pääsi kotiuduttuani kolmen viikon sairaalakiertueelta, koska sellainen on minulle normaalia. Sen sijaan normaalia ei ollut tuntea masennusta pian sen jälkeen, kun ymmärsin, miten lähellä menehtymiseni oli ollut, ja silloin onneksi ymmärsin ottaa vastaan apua jota tarjolla oli.

Oleellista on ymmärtää, että vaikka ihmisen fyysisesti toipuu vaikkapa kävelemällä päivittäin kauppaan ja takaisin, normaali arki ei välttämättä takaa psyykkistä toipumista. Eivät he sairaalassa turhan takia tarjoa kriisiapua, se tarjous kannattaa ottaa vastaan. Ja tässä tullaan taas siihen, miten helposti HSP torjuu tarjotun avun ajattelemalla, ettei halua olla vaivaksi…

Tärkeää oli myös keskustella tapahtuneesta läheisteni kanssa, sekä itselleni, että heille. Heillehän tilanne oli vähintään yhtä rankka, koska he olivat tilanteen vakavuudesta tietoisia sairauteni kriittisimmissäkin vaiheissa, itse sen sijaan sain sulatella kaikkea ajan kanssa vasta jälkeenpäin.

Eritysherkkyyttä ei minkäänlainen tapahtuma tai kokemus poista, mutta muuttunut suhtautumiseni elämään on selvästi vähentänyt kokemaani kuormitusta erilaisissa elämäntilanteissa.

Itse koen asian niin, että elämän rajallisuuden tajuaminen oman, rankan kokemuksen kautta on niin valtava voima, että se vääjäämättä muuttaa ihmisen ajattelua ja psyykettä johonkin suuntaan. Ja kriisiapu on se tekijä, jolla se voima voidaan kääntää positiiviseksi voimavaraksi, sen sijaan että se tekisi ihmisestä ahdistuneen ja traumatisoituneen. Uskon suhtautumiseni elämään muuttuneen sairastumisen ja siitä selviämisen vuoksi, ja onnistunut kriisiapu ja tapahtuneen käsitteleminen oli se tekijä, joka määritti muutoksen suunnan.

Eritysherkkyyttä ei minkäänlainen tapahtuma tai kokemus poista, mutta muuttunut suhtautumiseni elämään on selvästi vähentänyt kokemaani kuormitusta erilaisissa elämäntilanteissa. Ennen olin usein hermostunut ja kireä, jatkuva kuormitustila päällä. Nykyään olen sekä omasta, että läheisteni mielestä paljon aiempaa rauhallisempi ja rennompi, se tavallaan antaa herkkyydellenikin jonkinlaista suojaa ympärilleen. Pingottuneena olin myös varsin aistiherkkä, ja sitäkin kautta altis kuormittumiselle. Rentous ja rauhallisuus tuntuu vaikuttavan siihenkin. Monessa tilanteessa tuntuu kuin minun ja jonkin kuormitusta aiheuttavan tekijän välillä olisi aiempaa enemmän etäisyyttä. Koska olen kuitenkin perusluonteeltani taipuvainen temperamenttisuuteen, on selvää ettei mikään muuta minua stoalaisen tyyneyden perikuvaksi, mutta kynnys hermostumiseen on silti oleellisesti korkeammalla.

Työterveystarkastuksen yhteydessä keskustelin myös työterveyslääkärin kanssa tapahtuneesta. Hän oli kiinnostunut siitä, millaisia henkisiä vaikutuksia tapaus on minuun jättänyt. Mietin kysymystä hetken ja kerroin lääkärille elämänlaatuni oikeastaan parantuneen ja että nukun nykyään yöni paremmin kun en enää stressaa turhista asioista. Olipa kyse työstä tai vaikkapa raha-asioista, sellaisten mittakaava on nykyään erilainen, eivätkä vie yöuniani.

Selkeä muutos arvomaailmassani on myös elämän itsensä arvon ja tärkeyden tajuaminen suoritusten ja tekemisen sijaan. Ennen koin elämästäni jotain ehkä puuttuvan, ja sitä tyhjiötä yritin täyttää esimerkiksi milloin milläkin lyhyeksi jääneellä harrastuksella tai muulla projektilla. Enää en koe sellaista tarvetta, vaan tunnen elämäni olevan hyvää ja onnellista juuri sellaisena kuin se nyt on.

Parasta tässä kaiken lopputuloksessa on kuitenkin vaikutus ihmissuhteisiini. Sekä vuodenvaihteen tapahtumat, että oman ajatusmaailmani muuttuminen, ovat lähentäneet ihmissuhteitani selvästi. Minulle on ollut vaikeaa päästää ihmisiä lähelleni, mutta kokemani auttoi ymmärtämään läheisten ihmisten tärkeyden. Ilman omia rakkaitani ja ystäviäni en olisi selvinnyt. Ystäviä on myös tullut lisää, niitähän ei koskaan voi olla liikaa. Jouni Pääskynen

---

Kuva: Flickr by christine.gleason (CC BY 2.0)

Uusimmat
Etsi asiasanoilla

© 2014-2020 by Erityisherkän elämää

  • Wix Facebook page
  • Pinterest App Icon