Kurssikynä: Matkalta sisäiselle matkalle

23.4.2016

Kurssikynä-kirjoitukset ovat Erityisherkän elämää -verkkokurssilaisten kirjoituksia, jotka ovat syntyneet kurssin tehtävien kautta tai käsiteltyjen aiheiden innoittamina.

---

 

Tein vuosia sitten matkan, josta olin ikäni haaveillut. En varmaan olisi saanut koskaan sitä aikaiseksi (koska mietin loputtomasti riskejä, seurauksia yms jne.), ellei eräs harrastuksesta puolituttu Polle (nimi muutettu) olisi pyytänyt kaveriksi omalle matkalleen. Polle oli jo vanha konkari, mutta minulle maanosa oli uusi ja vieras. Matkakohteessa olimme ainoat suomalaiset. Asuimme paikallisen perheen luona muunmaalaisen matkailijaryhmän kanssa. Matka muodostui nopeasti piinaksi sadistisen matkaseuralaisen vuoksi, ja jouduin niinä viikkoina tekemään hartiavoimin töitä jäädäkseni kokemuksesta plussan puolelle; olinhan säästänyt kallista ja vaivalloisia valmisteluja vaativaa matkaa varten jo kauan, ja tiesin, etten todennäköisesti tule toista vastaavanlaista tekemään.

 

Se on oma lukunsa, että noin puolessavälissä matkaa totesin Pollen häijyn, paljon kaksoissidosviestejä sisältävän käytöksen narsistiseksi, ja sen oivalluksen pohjalta laadin mielessäni strategian selvitä loppuun saakka. Kuitenkin vasta tultuani puolisen vuotta sitten tietoiseksi erityisherkkyydestäni olen ymmärtänyt, miksi tuo matka oli sen lisäksikin erityinen koettelemus.

 

Siinä kivimuurien ympäröimässä jättimäisessä perhekunnassa äänten kanssa toimeen tuleminen oli aivan ylivoimaista; pelkäsin tosissani tulevani hulluksi, kun hiljaisia hetkiä tai yksinäisiä paikkoja ei vaan ollut.

 

Paikallinen kulttuuri oli minun kokemanani ympärivuorokautisen kaoottinen ja äänekäs. Myös matkaseurue teki kaikkensa pitääkseen yllä vähintään paikallisten veroista häslinkiä. Siinä kivimuurien ympäröimässä jättimäisessä perhekunnassa äänten kanssa toimeen tuleminen oli aivan ylivoimaista; pelkäsin tosissani tulevani hulluksi, kun hiljaisia hetkiä tai yksinäisiä paikkoja ei vaan ollut. Kun minulla oli vaikeuksia poimia monikielisestä, soiton ja laulun säestämästä hälinästä esim. matkanjohtajan ohjeita päiväohjelmasta tms, Polle alkoi jossain vaiheessa nimitellä minua kuuroksi ja kehotti toistuvasti minua menemään Suomessa kuulotutkimuksiin (en ole käynyt, koska kuulossani ei ole vikaa). Kun en halunnut osallistua yhteisiin vapaa-ajan kohelluksiin vaan vetäydyin mielummin kirjoittamaan matkapäiväkirjaa tai lukemaan, Polle alkoi kaikkien kuullen kutsua minua autistiseksi. Kun ryhmäilakoinnin sijaan mielummin juttelin sivummalla yhden ihmisen kanssa, Polle pilkkasi juttukaveriani ja ihmetteli, miten viitsin haaskata aikaa moiseen idioottiin.

 

Matka oli kaiken kaikkiaan fantastinen ja iloitsen, että sen tein. Olin jo haaveissani kuvitellut uuden maanosan ääniä, tuoksuja ja tunnelmia. Todellisuus paikan päällä oli tietenkin erilainen; ehkä lopun elämääni tietyistä äänimaisemista ja tuoksuista herää takauma niihin tunnelmiin, joita koin ainutlaatuisella matkallani. Olen joitain kertoja elämässäni kokenut suurta ahdinkoa, ja ihmetellyt, miten musertava hätä ja suru avaavat tunteita samaan aikaan myös vastakkaiseen suuntaan: mitä suurempi suru, sitä täyteläisempi onni ja pakahduttava kiitollisuus elämästä! Näin kävi myös tällä matkalla, ja siksi en osaa olla pahoillani sen negatiivisista puolista. Muistot ovat väkeviä, eläviä ja syviä.

 

En enää anna pakottaa itseäni osallistumaan sellaisiin tilanteisiin, jotka ovat jonkun toisen mielestä nautinnollisia, hauskoja tai tarpeellisia, mutta itselleni kärsimystä. Teen sitä minkä tiedän itselleni hyväksi, vaikka se toisten mielestä olisi tylsää tai säälittävää.

 

Matkasta jäi kuitenkin paljon pohdittavaa, erityisesti, miksi se oli kokemuksena niin valtavan rankka ja vaativa. Nyt ymmärrän vihdoin, että kuulemiseen liittyvä erilaisuuteni ei ole vamma eikä vika, vaan ominaisuus. Kahdenkeskisessäkin tilanteessa on vaikea keskittyä keskusteluun, jos ”taustalla” (eli rinnalla!) soi musiikki. Nyt ymmärrän myös, että sosiaalisiin tilanteisiin liittyvä kuormittuminen ei ole vamma eikä vika, vaan ominaisuus. Monen viikon reissun aikana kasvanut ylivirittyneisyys ja ärsykekuormitus vaati purkautumistaan, ja kun viimein kotiinlähdön hetki koitti ja isäntäväki saattoi meitä lentokentälle, itkin holtittomasti. Muut ehkä tulkkasivat itkun eroahdistukseksi ja ikäväksi, mutta se oli silkkaa helpotusta, että olin selvinnyt niistä viikoista ja vihdoin pääsisin hiljaiseen Suomeen ja pois väkijoukosta - sekä tietenkin eroon ilkeästä seuralaisesta. Paluulennolla sain vielä salaa Pollen nukkuessa paniikki-klaustrofobiakohtauksen, josta selvisin tahdonvoimalla. Viimein Suomessa vedin sisääni pakkasilmaa hiljaisessa yössä ja ajattelin, että ikinä en enää hankkiutuisi sellaiseen meteliin ja väkijoukkoon. En enää anna pakottaa itseäni osallistumaan sellaisiin tilanteisiin, jotka ovat jonkun toisen mielestä nautinnollisia, hauskoja tai tarpeellisia, mutta itselleni kärsimystä. Teen sitä minkä tiedän itselleni hyväksi, vaikka se toisten mielestä olisi tylsää tai säälittävää.

 

Olen myös päättänyt, että en enää anna kohdella itseäni väärin. Tiedän, että koska Polle kertoi naurettavia tarinoita minusta paikalla ollessanikin, hän todennäköisesti jatkaa sitä omalla tahollaan myös selkäni takana. Viis siitä: minä en ole enää siinä seurueessa niitä juttuja kuuntelemassa! Jonkin aikaa vielä jaksoin notkua harrasteessa, jossa olin häneen tutustunut, mutta harrastus oli muuttunut velvollisuudeksi sen jälkeen, kun silmäni olivat hänen suhteensa auenneet. Viimein totesin, että liikaa on tarpeeksi, ja jätin yhden ajanjakson elämässäni taakse.

 

Serene
 

 
---
Kuva: Flickr, Journaling by Lindsay McCurdy

Please reload

Etsi asiasanoilla
Please reload

Uusimmat
Please reload

© 2014-2019 by Erityisherkän elämää

  • Wix Facebook page
  • Pinterest App Icon