Vieraskynä: Huh, miten sä uskalsit?

8.4.2016

Olen viimeaikoina havainnut erikoisen seikan: ihmiset pitävät rohkeana sitä, että myöntää epäonnistuneensa. Erityisen rohkeana pidetään heikkouden tunnustamista. 

 

Kirjoitin kirjan, jossa kerroin oman surkuhupaisan tarinani siitä, miten kuuseen aikani kurkoteltuani kapsahdin lopulta katajaan niin että neulaset lentelivät. Kirjan ilmestymisen ansiosta minua on haastateltu muutamiin lehtiin. En ole haastatteluissa kummemmin miettinyt henkilöbrändiäni tai mainettani vaan kertonut asiat niin kuin ne ovat kun en ole oikein muuta osannut. Olen saanut tästä palautetta. Esimerkiksi tällaista:

 

Huh, miten sä uskalsit?  

Uskalsin mitä?

No olla noin rehellinen!

 

Olen jäänyt tätä asiaa pohtimaan. Heikkoa ihmistä ei kaiketi yleisesti pidetä rohkeana mutta heikkouden tunnustamista näköjään pidetään. Ainoa keksimäni selitys tälle on se, että olemme niin tottuneet olemaan muunlaisia kuin olemme, että heti kun joku paljastaa todelliset kasvonsa, muut pysähtyvät, yleensä kauhuissaan. 

 

Naamarinsa pudottanut on itsekin kauhuissaan mutta tavallisesti vain hetken. Sitten kauhu vaihtuu suorastaan juovuttavaan helpotuksen tunteeseen.  Valmentaja Anne Karilahden Valmentamo-yrityksen logossa on teksti: On helpompaa olla se joka on. Mielestäni se on hieno kiteytys ja sopisi huoneentauluksi jokaisen seinälle. 

 

 

Miksi sitten emme ole sellaisia kuin olemme? Miksi elämme elämämme yrittäen olla jotain muuta kuin olemme vaikka sellainen elämä on hirveän raskasta? 

 

Uskoakseni vastaus tähän on se, että meistä useimmat eivät tiedä, millaisia he oikeasti ovat. Olemme askarrelleet itsellemme naamion, joka muistuttaa mahdollisimman paljon muiden naamioita.  Haluamme sulautua joukkoon. Ajattelemme olevamme naamiomme takana turvassa. Mutta emmehän me ole.  Miten kävi esimerkiksi Rumalle Ankanpoikaselle? Niin kauan kuin se yritti olla jotain muuta kuin se oikeasti oli, sen elämä oli hirveää kamppailua, sillä muut kohtelivat sitä kuten ankkaa jollainen se ei osannut lainkaan olla. Kärsimystä kesti kunnes ankanpoikasesta tuli se joutsen, joksi se oli tarkoitettu eikä ankkaelämä ollut enää mahdollista. Sitten se lensi siivin valkein vapauteen, ankkayhteistön katsellessa sitä ihaillen. 

 

Olemme askarrelleet itsellemme naamion, joka muistuttaa mahdollisimman paljon muiden naamioita.  Haluamme sulautua joukkoon. Ajattelemme olevamme naamiomme takana turvassa. Mutta emmehän me ole.

 

Olen koko aikuisikäni pitänyt itseäni suulaana ja sosiaalisena ihmisenä, oikeana pyryharakkana. Kun elämäni kulissit romahtivat eikä mikään mihin olin uskonut enää tuntunut pitävän paikkaansa, aloin kyseenalaistaa myös minäkuvaani. Kuka oikeastaan olin?  Eräänä päivänä tein netissä testin Mikä eläin olet? Sain tulokseksi – joutsenen. Olin ällistynyt. Minäkö arvokas, rauhaa rakastava lintu joka lipuu ylväänä veden pinnalla pitkää kaulaansa ojennellen? Tarkemmin asiaa pohdittuani aloin löytää itsestäni joutsenmaisia piirteitä.  Huomasin esimerkiksi viihtyväni yksinäisyydessä. Huomasin rakastavani hiljaisuutta. Huomasin, etten ollutkaan niin puhelias kuin olin aina kuvitellut. Olin vain kehittänyt puskurin itseni ja maailman välille ja luulin suojelevani itseäni puhetulvallani. Se oli todella huono suojakeino eikä lopulta johtanut muuhun kuin uupumiseen.

 

Keitä me siis oikeasti olemme? Tieteen näkökulmasta se, joka tekee meistä meidät eli tietoisuutemme, on yhä täysi mysteeri. Biologian näkökulmasta katsottuna olemme solukko, joka on tullut tietoiseksi itsestään ja jos se ei ole maailman suurin ihme niin ei sitten mikään. Tämä solukko on omaksunut tietynlaisen minäkuvan sillä ilman sellaista elämä ei olisi mahdollista. Siihen on vaikuttanut omat kokemuksemme ja se miten muut ovat meihin suhtautuneet. Meistä on tullut vähitellen se, joka nyt olemme. Aivojen hermosolut ovat erikoistuneet katselemaan maailmaa tietystä näkövinkkelistä. Koska ne ovat yhtä vanhoja kuin mekin, tämä minäkuva ei elämämme aikana juuri muutu ellei sitä lähde tietoisesti muuttamaan. 

 

Meitä sellaisina kuin itsemme koemme ei siis oikeastaan ole olemassa. Kyse on vain minäkuvasta ja se on pelkkä käsitys. Käsitys ei ole muuta kuin vakiintunut ajatus. Aivotutkija Sam Harrisin mukaan tässä piilee vapautuksen mahdollisuus. Koska mitään kiinteää ”minua” ei ole olemassa, voimme muuttua koska haluamme, periaatteessa millaisiksi haluamme. 

 

Jos me luopuisimme minäistämisestä ja alkaisimme elää välittämättä siitä, mitä muut meistä ajattelevat, maailma olisi ihana paikka. Voisimme kaikki pudottaa naamiomme ja olla sellaisia kuin olemme. 

Mehän olemme paljon enemmän samanlaisia kuin erilaisia.

 

Sam Harris on kiihkeä antiteisti mutta mielenkiintoista kyllä hänen minä-pohdiskelunsa eivät ole kovin kaukana buddhalaisuuden käsityksestä, jonka mukaan erillinen minä on illuusio. Buddhan mukaan olemme kaikki samaa virtaavaa tietoisuutta. Itse asiassa yksi kärsimyksemme syistä on ”minäistäminen” eli taipumuksemme ajatella kaikkea minämme kautta. Minä kärsin. Minä olen yksin. Minulla on kurjaa. Minusta ei ole mihinkään. Jos ymmärtäisimme, että minä ja sinä ja vielä hänkin olemme paitsi samassa veneessä, myös yhteydessä toisiimme kuin lamput joulukuusen valosarjassa, olisi elämämme huomattavasti keveämpää. Emme vertaisi itseämme muihin emmekä tuntisi yksinäisyyttä. Erillisyyden tunnetta pidetäänkin buddhalaisuudessa keskeisenä kärsimyksen syynä. 

 

Jos me luopuisimme minäistämisestä ja alkaisimme elää välittämättä siitä, mitä muut meistä ajattelevat, maailma olisi ihana paikka. Voisimme kaikki pudottaa naamiomme ja olla sellaisia kuin olemme.  Mehän olemme paljon enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Olemme ammoin sitten sammuneiden tähtien pölyä. Olemme maailmankaikkeudessa virtaavaa energiaa. Olemme rajattomia ja jatkuvassa muutoksessa olevia organismeja. Olemme loputtoman kekseliäitä ja voimakkaita. Ennen kaikkea olemme todella ihmeellisiä olentoja. Jos vain oppisimme vaalimaan tätä yhteistä ihmeellisyyttämme, niin elämästämmekin tulisi todella ihmeellinen. 

 


Kati Reijonen
Olen kirjoittaja, äiti ja meditaatio-ohjaaja. Edellisessä elämässäni olin muotoilutohtori ja palvelu- ja sosiaalisen muotoilun asiantuntija. Mutta sitten kaikki meni uusiksi. Aloin etsiä elämän tarkoitusta ja taisin sen löytääkin. Jakaakseni löytämääni perustin Nollauksen, yrityksen, joka auttaa ihmisiä löytämään sisäisen vahvuutensa ja rohkaisee heitä elämään myötätuntoisina, suvaitsevaisina ja rakastavina lähimmäisinä toisilleen. Lue tästä lisää osoitteessa www.nollaus.fi.
Bloggaan myös Huffington Postiin (www.huffingtonpost.com/kati-reijonen)
Kirjani “Lyhyt matka perille. Meditaatiosta, elämästä ja rakkaudesta” (Atena) on
surkuhupaisa tarina yhden naisen elämän romutusajoista ja siitä, miten niistä selvittiin. Lue siitä lisää: www.atena.fi/component/ateena/kirja/796

 

---
Kuvituskuva: Flickr: Mask by Jamey Cassel

Please reload

Etsi asiasanoilla
Please reload

Uusimmat
Please reload

© 2014-2019 by Erityisherkän elämää

  • Wix Facebook page
  • Pinterest App Icon